Pesäpalloa

Sunnuntaina tapahtui jotain sellaista, mitä en ollut kokenut pitkään aikaan. Pelasin pesäpalloa ja paikkakin oli mahdollisimman urbaani eli Väinö Tannerin kenttä. Edellisestä pesis-kerrasta taisi vierähtää viitisentoista vuotta, mutta taidot olivat tallella: yhtä huonosti osuin palloon kuin edellisellä kerrallakin. Se johtunee siitä, että olen ottanut tietoisen riskin ja humautan aina niin kovaa kuin mailasta lähtee. Koska lähtönopeuteni on jotain fossiloituneen kotilon ja puiden vuosirenkaiden kasvamisen välillä, olen katsonut parhaimmaksi yrittää aina läpilyöntiä.

En osu palloon, en ehdi pesille ja mainitsinko jo, että oman lisämausteen antoi ajoittainen kesäsade… Voisi melkein luulla, että en ihan heti haluaisi pesistä käydä pelaamassakaan, mutta siitä huolimatta odotan innolla seuraavaa kertaa, joka lienee joskus Juhannuksen jälkeen. Outoa? Ei välttämättä, sillä jäihän minulle kopit, tappoheitot sekä mikä tärkeintä hieno ystävistäni koostuva pesisporukka nimeltään Räpsät ja Rällät :)

Atte Lammi

Kuulin tänään suru-uutisen.
Aikasi oli tullut lähteä.
Liian aikaisin.
Kolmeakymmentä et ehtinyt täyttää,
ja kolmanneksen ajastasi taistelit leukemiaa vastaan.
Hienompaa miestä saa hakea.
Sua kaipaamaan jään,
kuten monet muutkin.

Kiitos, että sain olla ystäväsi.